olen täydellisen vakuuttunut siitä, että aika-avaruudessa on poimuja ja ryppyjä. Erityisesti kymmentä vaille kymmenen kohdalla.

Eilen illallakin olin päättänyt (kuten kaikkina iltoina tällä viikolla), että ennen kymmentä olen sängyssä ja nukkumassa. Puoli kymmenen nurkilla vilkaisin kelloa ja aloitin iltatoimet. Kymmentä vaille kymmenen vilkaisin kelloa ja totesin että olen hyvin aikataulussa ja ehdin loistavasti sänkyyn ja vieläpä nukahtamaankin ennen kymmentä.
Seuraavaksi kun katsoin kelloa, se oli jo puoli yksitoista, enkä ollut sängyssä enkä liioin nukkumassa. Mitä vielä - istuin sohvassa, täsmälleen samassa asennossa kuin kymmentä vaille kymmenen, ja pähkäilin edelleen samojen ajatusten parissa: kumman kahdesta kirjasta ottaisin iltalukemiseksi, kannattaako tämä tyhmä ohjelma katsoa loppuun ja ehdinkö nukahtamaan ennen kymmentä?

Luonnollisesti pääsin jossain vaiheessa, tuntemattomaan aikaan, vuodeosastolle, mutta en kyennyt vieläkään päättämään kumman kahdesta kirjasta ottaisin iltalukemiseksi, joten aloin toivoa oikein kovasti, että kello olisi vielä kymmentä vaille kymmenen. Että ehtisin lukea hetken kumpaakin ja tehdä sen perusteella päätökseni. Että voisin sitten lukea sitä valitsemaani kirjaa hetken ennen nukahtamistani.
Sammutin valon joskus yhdentoista jälkeen.
Olin juuri nukahtamaisillani kun hraHakkarainen tuli hänkin nukkumaan.
Aloin toivoa kahta kiihkeämmin että kello olisi kymmentä vaille kymmenen - koska se ajankohta oli selvästikin kadonnut elämästäni.
Olin jälleen juuri nukahtamaisillani uudestaan kun Pikkusisko sai yöhepulin. Sitä kesti laskemani mukaan reilun tunnin - juuri sellaisin välein että ehdin aina torkahtaa ennen seuraavaa kohtaamistamme.
Puoli yhden nurkilla toivoin kiihkeätäkin kiihkeämmin että kadonnut aikani palaisi takaisin aikapoimustaan, että istuisin vielä sohvalla pohtimassa ehdinkö nukkumaan ennen kymmentä.

Täällä töissä taas aika kurtistuu portiksi kymmentä vaille kymmenen eteen. Ehdin (nippa-nappa) verstaalle jotenkin säädylliseen aikaan. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia kuluvat akuuttien asioiden parissa: työkenkien pukemisessa, eväiden järjestelyssä jääkaappiin ja yleisessä sosialisoinnissa. Seuraavat nelisenkymmentä minuuttia kuluvat akuuttien omien asioiden hoidossa, sähköpostin selailussa, niihin vastailussa, blogien seurailuissa.
Sen jälkeen kello on kohta melkein kymmentä vaille kymmenen, joka on lähestulkoon sovelias aika keittää aamupäiväkahvit. Jonka jälkeen on luonnollisesti mahdollisuus käydä päivän töihin käsiksi.
Paitsi että juuri siinä kohden aika poimuuntuu eikä ikinä tule kymmentä vaille kymmenen.
Ja on pakko tehdä töitä odottaessaan että kello tulisi kymmentä vaille kymmenen. Siinä sitä sitten riipii ja rääpii kaikenlaista pientä, jonka pääsääntöisesti voi lykätä tehtäväksi myös päivitysperjantaina (olen keksinyt nimen ihan itse, perjantaisin teen vain päivityksiä!) Ja yhtäkkiä aikapoimun rytty oikenee ja kello on melkein yksitoista, mikä puolestaan ei ole enää sosiaalisesti hyväksyttävä aika kahvitauolle, koska ruokatauko on jo niin lähellä, ja sen takia työntekijä ajautuu syvään eksistentiaaliseen kriisiin.

Isosisko tiedotti ystävällisesti heti herättyään, että huomenna ovat muuten hänen synttärinsä, ja onkos lahjat jo hankittu. Ja eikös olekin kummallista että yksi teidän lapsista täyttää jo seitsemän vuotta.
Missä hiivatin aikapoimussa olen oikein ollut lähiaikoina? Viimeksi kuin vilkaisin, Isosisko roikkui rintapielessäni kiinni, naama autuaalla imemisen mutkalla ja takapää vaipoissa pöristen.

Että voisiko joku nyt ystävällisesti oikoa aika-avaruuteeni tulleet ryttymytyt ja paikata mustat aukot, niin että pääsisin kiinni säädylliseen elämänmenoon.

*

Omakehu paras kehu: Kurakummi väitti että blogini on noteerattu jossain perhelehdessä. Onks kellään havaintoo? Täytyy nähdä se omalla silmällä.