Keskola: pimeä sali, terästä ja kirurgianvihreää, liikkumattomia äänettömiä alastomia vauvoja kirkkaastivalaistuissa muovisissa laatikoissaan, hiljainen kuoleman ilmapiiri, vaimeita soinnittomia kuiskauksia. En olisi voinut olla enempää väärässä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Heli, meidän vielä kastamattoman vauvamme omahoitaja, laahaa mustaa laiskanlinnaa meidän nurkkaamme pikkukakkosessa. Seison vieressä hiukan neuvottomana, kykenemättä auttamaan. Tänään saan reilut pariviikkoisen vauvani ensimmäistä kertaa kenguruun, iho ihoa vasten paitani alle. Vauva on kestänyt aamuhoidot hyvin ja nukkuu nyt levollisesti. CPAP kurluttaa ja rohisee ja muodostaa tasaisensuhisevan taustahälinän meidän nurkkaamme.

 

Ulkona on aamupäivä, ei kirkas, mutta ei erityisen pimeäkään. Sisällä on melkein liian lämmin, tuoksuu sairaalalta. Säleverhot hämärtävät huonetta. Kattovalot on sammutettu, huoneessa on arkinen talvipäivän harmaa valo. Ikkunassa on tomera junakuvioinen sininen kappa, jossa ärsyttävänkeltainen aurinko valaisee veturin tietä. Pikkukakkosessa, keskolan tehohoitohuoneessa, ovat eniten hoitoa ja valvontaa vaativat vauvat. Heti avokanslian edessä. Huoneen liukuovi on aina auki. Kansliassa puhelimet pärisevät, valvontamonitorit kilkuttavat – tasaista kun joku vauva liikehtii niin että mittarin kontakti katoaa ja paniikkikilkutusta kun on tosi kysymyksessä. Lääkärit kopistelevat ympäriinsä. Isot vauvat käytävän alkupäässä itkevät, jossain soi radio, hoitajat juttelevat ja huutelevat, jonkun vauvan äiti on puhelimessa, kaivataan jotakuta kertomaan kuulumisia.

 

Pikkukakkosessa ovesta oikealla seinustalla ovat pojat: leikkausta odottava Tomppa-vauva ja Osku, meidän pienemme kohtalotoveri, siiamilainen kaksosveli ja kasvinkumppani. Ovi on murretun vaaleanpunainen, rosaan vivahtava ja siihen on maalattu yksi Lumikin seitsemästä kääpiöstä, Vilkas. Meidän vauvamme on ovelta katsottuna vasemmassa takanurkassa, ikkunan vieressä. Parvekkeelta on isojen sisarusten ja tuttavien hyvä kurkistella vauvaa. Pienen sängyssä on puhtaat vaaleanpunaiset lakanat ja rullatuista lakanoista muotoiltu pesä vauvaa tukemassa. Hän nukkuu pää huoneeseen päin. Kaappi on peitetty vaaleanpunaisella tilkkupeitolla aina kun vauva nukkuu. Sängyn pääpuolella ovat kaikki laitteet: CPAP ja pumppu josta menee ravintoliuos ja lääkkeet, CPAPin päällä steriiliä vettä isossa pullossa, jonka hoitaja aika ajoin kääntää ylösalaisin ja valuttaa CPAPiin. Sängyn jalkopäässä työtaso, jolla vauvan omat tarvikkeet: käsidesi, stetoskooppi, kuumemittari, vanulaput, hiusharja ja tietysti tuikitärkeä kirjanpito. Hyllyllä piirtää valvontamonitori käyriään: sinistä, keltaista ja lilata.

 

Heli avaa keskoskaapin sivuluukun ja tyttöä aletaan purkaa ylimääräisistä varusteistaan. Samalla Heli valmentaa: näin alussa kengurussa ollaan vain pieni hetki, hän on koko ajan lähellä, voi olla että vauva alkaa apneoida ja väsyy, ei jaksa tai kestä läheisyyttä. Monitoria on seurattava koko ajan. Ehkä parikymmentä minuuttia sylittelyä näin alkuun. Heli riisuu vauvan vaippasilleen, minä istun kömöpelösti tuolissa, paidan napit auki.

 

Heli asettelee vauvan oikeaan asentoon: pylly pystyyn ja jalat kippuralle, poski rintaa vasten, leuka koholleen niin että hengitys sujuu varmaan hyvin. Oikea käsi, jonka suonissa kulkee syväkanyyli ravintoletkuineen vaatii tarkkaa asettelua. Samoin on tarkistettava, etteivät sydänfilmilätkät irtoa, että saturaatiomittari on kunnolla kiinni pienessä jalassa. Istun visusti paikoillani etten vain järisyttäisi tätä johtojen ja letkujen sopusointuista järjestystä, jonka varassa vauvani henki tuntuu olevan. Kun kaikki on hyvin, vauva peitellään: harsoliinoja, nuppupeitto, paidansyrjä, pää visusti piiloon, vain hengitystiet jäävät kunnolla näkyviin. Tutti suuhun, niin vauva muistaa hengittämisen paremmin. Pieni mönkii ja hamuilee hetken, yrittää nyrkkiä suuhun, luovuttaa ja painaa peukalonsa tutin päälle. Etsii tuttua sydämensykettä ja parempaa asentoa, suloisenlämpöisenä ja pehmoisena, niin keveänä. Rauhoittuu sitten, vuoroin tillittelee ja torkahtelee. Monitorin keltainen saturaatiokäyrä pysyy tasaisena, Helillä on kuitenkin happimaski lähistöllä valmiina. Huoneessa on pehmeänhämärää, hiljaisempaa nyt kun CPAP ei kohise. Istun jalat mustalla rahilla.

 

Vauvan vointi on vakaa. Kohta Heli hiipii hiljaa pois ja jättää meidän kolmisin mutisemaan hellästi pikkuiselle. Paljon myöhemmin Heli tassuttelee takaisin ja lupaa, että vielä valutetaan pienelle maidot sylissä, niin hyvin hän on jaksanut. Maitoletku teipataan paitaani kiinni. Maitojen jälkeen Heli nostaa vauvan takaisin pesäänsä, vaippa vaihdetaan, mittarit tarkistetaan ja saturaatiomittarin paikkaa vaihdetaan. Peitot kunnolla päälle, koko tyttö solahtaa nuppupeittonsa alle lämpiämään ja jatkamaan unosiaan. Venyttelen. On aika lähteä kahville. Lähelle kaulaani on painunut vauvan korvan jälki.