<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

"Minä olen marakatti-pikkukatti!" poika kimittää ja kiipuilee minua pitkin syliini. Puristaa käsivarsillaan tiukasti kaulastani ja jaloilla vyötäröltä. Työntää kylmän nenänsä kiinni omaani ja tuijottaa aurajoenvärisillä silmillään minuun: "Äiti, tässä poskessa ärrä tärisee, mutta ei tässä, kuuntele: phhuutht".

Käsivarsissa on voimaa. Silmissä on pienen pojan katse. Suora, maailmaatutkaileva.

 

Sama poika pinkoo kentällä pallon perässä, keskittyneenä, melkein päätään muita pienempänä. Hikinen napero purskauttaa juomapullosta vettä päälleen. Vesi ja lika laikuttavat kasvoja. Kuumissaan ja väsyneenä pojan piirteet muuttuvat turpeiksi, raskaiksi kuin bokserilla, tai isopappallaan. Katson tätä tohkeissaan puhua pulputtavaa pölypilveä, vielä pömppävatsaista ja muistan.

 

Muistan jonkun kuuman päivän siltä kesältä kun hän oli vielä tuore ja vauvalta tuoksuva ja minä uuvuksissa ja ymmälläni. Muistan rytmisen imun, kasvoille roiskuneet sinertävät maitopisarat ja hänen tissi-poistaa-kaikki-murheet –ilmeensä: nautinnosta melkein nurin kääntyneet silmät, autuaasti rypistelevät kulmakarvat ja imun tahdissa kipristelevät tanakat nyrkit. Muistan vieläkin varhaisempia: miten hän työläästi nosti huojuvaa päätään ja tuijotti minua "jäntevä poika", sanoi lääkäri. Katsoin häntä ja näin, näen vieläkin, hänessä hänen isänsä, isoisänsä – leukakuopan ja vahvat piirteet. Muistan hänen pienen kovan kantapäänsä itsepintaisena pompulana kyljessäni jo kauan ennen hänen syntymäänsä.

 

Neuvolakortissa kaikki vauvataitojen rastit ovat vasemmassa reunassa, ja minä olin suunnattoman ylpeä hänen nopeasta kehityksestään. Kerran kaksivuotiaana hän istui tunnin leikkipuiston aidalla katselemassa asfalttikoneita. Hän keksii koneita ja tarinoita, ensimmäisen runonsa hän keksi parivuotiaana: "sinne-tänne, tuolla-täällä, poiiis". Viisivuotiaana hän päätti opetella lukemaan.

 

Katselen häntä salavihkaa lastenhuoneen ovensuusta. Niska keskittyneesti akuankan ylle kaartuneena, kesällä siiliksi ajeltu tukka nyt syksyisenä ryteikkönä. Sängyllä on tusina unikavereita, nuhjaantuneita, kainalossa pidettyjä. "Äiti mä tarttisin vähän hurjempia leluja, mä oon jo eskarissa".

 

Hänen leikeissään poksahtelee ja räjähtelee, hän autoilee ympäri taloa, hän luistelee eteisessä, hyppää pituutta lastenhuoneessa, vakoilee olohuoneessa: "mä leikin itselläni". Kesken leikkiensä hän ehtii nostamaan pikkusiskonsa pois kielletystä paikasta. Sen siskonsa, jota hän kävi katsomassa keskolan ulkopuolella sairaalan hyytävän kylmällä parvekkeella, ja jonka haurasta elämänalkua hän itki iltaisin kotona. Itki, enkä minä  millään ymmärtänyt että vajaa viisivuotias voi niin syvästi huolestua, voi niin syvästi rakastaa pientä, jota ei edes tunne.

"Äiti sä oot maailman ihanin äiti", naama suklaakakkutaikinassa, suu korvissa.

 

 

***

kirjoituskurssille piti tehdä henkilökuva