Tänään oli isojen joulujuhla: kovasti olivat tarhan tädit taas nähneet vaivaa.
Jotenkin ontto olo tuosta juhlasta jäi, taas kerran kun seimikuvaelma puuttui ja enkelitaivaan. Kyllä ne sentään ovat tuolla mielen pohjalla ihan olennainen osa joulunviettoa.
Niin tärkeää ja rikastuttavaa monikulttuurisuus onkin, niin sittenkin: onko oikein, että luovumme omasta kulttuuriperimästämme silkan hienotunteisuuden nimissä? Ahdistelin poloista päiväkodin johtajaakin tällä kysymksellä. Eikä itselläni ole siihen vastausta.
Mutta oli kummallista kun joulupuu on rakennettu feidattiin toisen säkeistön jälkeen taustalle, ettei vain loukattaisi ketään.
Eniten pohdin sitä, mitä tapahtuu kristilliselle luterilaiselle kulttuurillemme, jos se kaikki kätketään pois valtakoneistosta, vain kotien vastuulle? Siitähän tulee salaista, salamyhkäistä jotenkin hävettävää. Kuitenkin kovaan ääneen toitetaan suopeutta ja suvaitsevaisuutta muunuskoisia ja uskonnottomia kohtaan. mutta onko se suvaitsevaisuutta että vaietaan omasta? Tai onko se oikeanlaista suvaitsevaisuutta? 

Olisivat kai päiväkodin julkikristityt lapset voineet harjoitella ja esittää joulukuvaelman, vaikka muslimilapset ja uskonnottomat eivät olisikaan siihen osallistuneet - vaikka bonusnumerona juhlan päälle, niin että muunoppiset olisivat siirtyneet jo puurojonoon tai juhlan alussa tai jotain. En tiedä, ei minulla ole tähän yksiselitteistä ratkaisua - mutta tämä tämänhetkinenkään ei tunnu hyvältä.

Jos nyt oikein ruvataan pilkkua viilaamaan, pitäisi ymmärtääkseni koko joulujuhla jättää viettämättä: pakanalliset tontut ovat varmasti suurempi paha kuin pieni uskonnollinen säväys? Ja miksi yleensä siis vietetään mokomaa juhlaa jos puolet päiväkodin lapsipohjasta on muuta kuin kristittyjä, eihän näiden lasten kuuluisi osallistua ollenkaan koko jouluhössötykseen? Haluaisinpa itse asiassa tietää, monessako näistä perheistä jätetään joulu viettämättä ja lahjat jakamatta - tiedän varmasti että osassa, mutta kaikissako? Onko oikein että lapset pakotetaan juhlimaan kaikkein materialistisinta puolta juhlasta, jota he eivät vietä? Ihmettelen kyllä hiukan myös sitä, että päiväkodissa on suklaajoulukalenteri - kaikista maailman kalentereista!

Päiväkodin johtaja -alkoi näyttää varsin onnettomalta palopuheeni päätteeksi - vakuutti että kyllä henkilökunnassa on väkeä, joka pystyy tukemaan lapsen uskonnollista kasvua. Mutta onnistuuko se, jos lapsi vaikka kysyy jotain yllättävässä tilanteessa - poistetaanko hänet paikalta vai kuinka - etteivät muut kuule harhaoppeja? 
Lupasi myös järjestellä tai ainakin selvitellä päiväkotipyhäkoulun jatkomahdollisuuksia. Syksyllä tivasin lapsiamme johonkin ryhmään, mutta asia ilmeisesti jäi pöydälle.
Vuosi vuodelta tämä - lapsen uskonnollisen tietoisuuden herättäminen - tuntuu yhä tärkeämmältä, kerho kerran kuussa ei riitä, haluan että lapsille tulee tietoisuus omasta kulttuurisesta taustasta, näen tämän nimenomaan kulttuurisena asiana, ja haluan myös, että heillä tulevaisuudessa on jotain minkä varassa lähteä rakentamaan omaa maailmankuvaansa.  
Huomenna päiväkodin julkikristityt eristetään omaan hartaushetkeensä (onneksi ei tarvitse lähteä toiseen päiväkotiin niin kuin aikaisemmilla kerroilla...)

Ja kun nyt valitusvirteni alkuun pääsin, niin natisen vielä siitäkin että tänään(kin) kun hain puolipäivälapsemme tarhasta, ei kukaan koko henkilökunnasta ollut heidän kanssaan, laitosapulainen moppasi käytäviä, muu tädistö oli jossain muualla. Aika pelottavaa, puolipäivälapsia on meidän kahden muksumme lisäksi vain muutamia, ehkä pari-kolme päivästä riippuen, mutta tuntuu aika hurjalta että nämä lapset ovat kutakuinkin keskenään jopa puoli tuntia - eikä kukaan hoitajatäti ole edes tervehtimässä päivän päätteeksi. Niin paljon kuin siitä syksyn alussa toitotettiin. Itse asiassa ovat livenneet aamutervehdyksestäkin. Taitaapa olla joulun jälkeen muutamakin asia puitavana tätien kanssa...